Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Kaupallinen yhteistyö

Viisi vuosikymmentä viulunsoittoa – Jonas Hirvelä nauttii musiikin kaikista puolista

Viulisti ja viulunsoiton opettaja Jonas Hirvelä aloittaa päivänsä harjoittelemalla. Vaikka hänen virkansa onkin opettaja Jämsän musiikkiopistossa, hän kokee olevansa päivisin taiteilija ja opettaja vasta iltaisin. Hänellä on edessään konsertti ensi sunnuntaina, jota varten hän on harjoitellut useita tunteja joka päivä lokakuusta lähtien. – Harjoittelu koukuttaa, kun huomaa edistyvänsä. Tietenkään se ei aina ole nopeaa, joten pitää löytää uusia ratkaisuja ongelmiin. Soittaessa en halua mennä tuttuja polkuja vaan sukeltaa pintaa syvemmälle, Hirvelä luonnehtii. Hirvelä viettää eräänlaista juhlavuotta. 57-vuotias viulisti on soittanut tasan 50 vuotta, aloitettuaan harrastuksen jo 7 vuoden iässä. Vuosikymmenten aikana hän on toiminut muun muassa harrastajana, opiskelijana, opettajana, viihdyttäjänä ja kiertuekonsertoijana. Mutta siltikään ura viulistina ei ollut aina selvää Hirvelälle. Sen sijaan soittaja näkee pitkän uransa lähinnä sattuman sanelemana. Viulun viisi vuosikymmentä Pitkän uran juuret ovat sangen vaatimattomat. Hirvelän isä oli kuvataiteilija ja isoäidin veli muusikko, joten perhe ajatteli viulun sopivan pojalle. Kävi ilmi, että nuori Jonas nautti viulunsoitosta. Siihen aikaan oppimisessa tuntui olevan kova kuri, mutta jälkeenpäin Hirvelä on tästä kiitollinen. – En silloin vielä tiennyt, että viulusta tulisi myös ura, mutta jo pienenä tykkäsin harjoitella. Minulla oli halu oppia ja myös täyttää opettajien odotukset, Hirvelä muistelee. Muutaman vuoden jälkeen viulunsoitto jäi vähemmälle, kun Hirvelälle iski murrosiän ”mopovuodet”. Tänä aikana hän otti hieman etäisyyttä soittamiseen, vaikkei sitä myöskään lopettanut. Hirvelän mukaan kipinä jäi elämään ja liekki syttyi uudestaan lukiossa. – Lukiossa satuin kuulemaan Mozartia, ja se todella innosti. Ajattelin, että tässä on sitä jotakin. Siinä kohtaa aloin ajatella viulua uravaihtoehtona. Siihen aikaan Jämsässä ei ollut kummoista musiikinopetusta, joten Hirvelä muutti Jyväskylään. Siellä hän opiskeli viulunsoiton opettajaksi konservatoriossa ja toimi avustajana sinfoniassa, mitä hän pitää hienona kokemuksena. Niihin aikoihin hän tajusi, että paras tapa elättää itsensä viulistina oli joko orkesteri tai opettaja. Hirvelällä oli ongelmia näkönsä kanssa, joten orkesteri ei onnistunut. Siispä hän valitsi opettajan uran ja palasi Jämsään, mutta on vuosien aikana tehnyt lukuisia erilaisia konsertteja ja suorittanut jatkotutkinnon. Valintaansa soittaja ei ole joutunut katumaan. Musiikki vie vieläkin mielenkiinnon Vielä vuosikymmenienkin jälkeen Hirvelä pitää viulunsoittoa todella mielenkiintoisena alana. Kaksi asiaa kiehtoo häntä erityisesti: opettaminen ja musiikkiin heittäytyminen. – Opettaminen on täysin eri asia kuin esiintyminen. Siinä mietitään, miten löydetään oppilaiden vahvuudet ja tyylin. On myös hienoa nähdä oppimisen riemu ja miten perhe ilahtuu, kun lapsi edistyy. – Soittaessaan muusikko heittäytyy etsimään draamaa kappaleista. Se on kuin teoksen hakkerointia tai aikamatka, missä täytyy löytää säveltäjän maailma. Esimerkiksi Sibeliuksen romanttisissa biiseissä täytyy soittaa yltiötunteella, kun taas Mozartin musiikki on ”vain” kaunista. Viulisti soittaa itse mieluiten viihteellistä operettivalssia tai argentiinalaisia tangoja. Mutta vapaa-ajallaan hän tykkää kuunnella kaikenlaista musiikkia. Vivaldi on hyvää musiikkia rauhoittumiseen, kun taas ajaessa saattaa pauhata AC/DC. Hirvelä myös arvostaa suomalaista innovaatiota ja yhteishenkeä, mitä tulee musiikkiin. – Nuorten keskuudessa kannustaminen ja tsemppi on lisääntynyt. Sitten sitä uskalletaan tehdä hulvattomia asioita, jotka pitää Suomen maailmankartalla. Esimerkiksi Apocalyptica aloitti soittamaan Metallicaa selloilla, nyt he keikkailevat maailmalla. Mitkä ovat Hirvelän oman uran kohokohdat? Muutama tulee mieleen. – Yksi oli 3–4 vuotta sitten, kun soitin 2000 ihmiselle Finlandia-talossa suorassa nauhoituksessa. Sen jälkeen tajusin että kaikesta selviää. Toinen oli matka Argentiinaan, jossa sain kokea tangon voiman ja ylpeyden. Sinne en olisi lähtenyt, ellen olisi muusikko. Kolmas oli konsertti vuonna 2007, jota vanhempani tulivat kuuntelemaan. Silloin ylitin itseni, Hirvelä muistelee. Sitä Hirvelä ei muista, mitä muita uria olisi elämänsä aikana harkinnut. Se taisi olla jotakin, missä piti lukea paljon, mutta sen tarkempaa muistikuvaa ei ole. Musiikki vei sen polun mennessään.