Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Verotiedot Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

"Pojat, minuun sattui" – Sota vei Tauno Lappalaiselta käden, mutta synnytti samalla arvopohjan elämälle

Oli elokuun 19. päivän ilta 1943. Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Rintamalinjalla puolusti maataan yli 300 000 suomalaista nuorta miestä ja naista henkensä uhalla. Tauno Lappalainen oli yksi heistä. Tuona iltana Taunon sota kuitenkin päättyi. Hän makasi pahasti haavoittuneena juoksuhaudan pohjalla, sillä vihollisen suorasuuntaus oli lähettänyt kranaatin vartiomiestä kohti ja osunut. Nuori sotilas ei tuntenut oikeastaan enää kipuakaan – hän oli painumassa jo tuonen syliin. Mutta sitten kuului ääni, joka kuiskasi: jos jäät tähän makaamaan, kuolet. Äänen kuultuaan Tauno kompuroi ylös ja lähti kohti korsua. Ovella hän sai huudetuksi, että pojat, nyt sattui. Vasen käsi roikkui pikkusormen ja nimettömän varassa. Veri vuosi valtoimenaan, ja kaverit aloittivat ensiavun. Luutnantin alusvaatteista revittiin siteitä ja kuoleman läsnäolo oli läpitunkeva. Vaivoin hänet saatiin vietyä tulisateen alla joukkosidontapaikalle ja siitä sotasairaalaan. Henkiin jäännistä ei ollut isoja toiveita. Runo kertoo sotayön tapahtumat Paljon myöhemmin, vuonna 1970, Tauno ei saanut eräänä yönä unta. Mielessä alkoi pulputa runo, jonka hän nousi kirjoittamaan ylös. Tuossa runossa hän kävi läpi kohtalokkaan sotayön tapahtumat. Riimit piirtyivät mieleen niin, että hän muistaa ne yhä ulkoa. – Nyt sun vuorosi tuli, sanoi Eppu kun korsun ovesta tuli, ja jatkoi: se ampuu suunnasta kaksi ja kuusi. Ota suunta, mutta muista, on vaarassa luusi. Runo jatkuu pari säettä myöhemmin näin: – Katson kelloa, se on 12 vajaa, pian saan seuraavan miehen ylös ajaa. Sitten jyrähti, ja kranaatti tuli kohti. Korsuun päästyään Tauno näki näyn, missä oli kevät. Runon muodossa pusertuivat sanat nuoren miehen suusta: – Oi Herra, ethän mun kuolla anna, olen nuori, on kevät kaunis, mun elää anna...saat kaikkeni, mi jäljellä on. Sotasairaalassa hänet sijoitettiin kuolevien osastolle. Lääkäri ennusti, ettei tästä pojasta tule enää eläjää. Vasemman käden jäänteet oli amputoitu kyynärpään alapuolelta. Oikea käsikin oli vahingoittunut, samoin jalat. Päähän oli jäänyt sirpaleita. Mutta rukous oli kuultu. Hän toipui ja kotiutui vuoden kuluttua. Arki ja masennuksen aika Sairaalasta pääsyn jälkeen olivat edessä arjen huolet. Mitä 20-vuotias käsipuoli nuorukainen voisi tehdä? Tauno kävi metsätyönjohtajan koulutuksen, mutta työ osoittautui liian rankaksi. Sitten hän kävi kauppaopiston ja löysi konttorityötä. Kauppaopistosta löytyi tuleva puoliso Kerttu , joka oli kotoisin Kuorevedeltä. Elämä johti heidät molemmat töihin Veljekset Karhumäen tehtaille. Nuoret menivät naimisiin, ja perhe lisääntyi. Välillä Tauno lääkitsi itseään alkoholilla, sillä sisimmässä nosteli päätään katkeruus. Miksi hänelle oli käynyt näin? Näennäisesti hän oli selvinnyt sotavammasta kohtuullisen hyvin, mutta yksi lupaus oli lunastamatta. Omantunnon ääni kyseli tämän tästä, olisiko Tauno nyt valmis. – Olin hylännyt lupaukseni antaa Herralle kaikki, mitä jäljellä on. Aloin rukoilla, että saisin vastauksen pahaan olooni. Herralle kelpaa huonokin mies Eräänä iltana se sitten tapahtui. Vaimo silitti pyykkiä keittiössä, kun miehen hartioilta lähti pois raskas taakka. – Menin keittiöön ja sanoin, että kyllä meillä on hyvä Herra, kun huolii näin huonon miehen. Tuona iltana kääntyi lehti Lappalaisten elämässä. Heistä tuli herätyshenkinen pariskunta, joka toimi nuorisoherätyksen avainparina Kuorevedellä 1950-luvulta lähtien. Heille syntyi kolme biologista lasta ja he saivat antaa kodin myös yhdelle löytölapselle. Sotavammat alkoivat paheta jälleen 40 ikävuoden jälkeen. Tauno jäi eläkkeelle vähän alle 50-vuotiaana. – Olen sataprosenttinen sotainvalidi. Vuodet täynnä elämää Kuoreveden alueella oli marraskuun alussa elossa kaksi sotaveteraania. Tauno on heistä toinen. Hän on ollut joitakin vuosia leskenä. Lastensa ja muun avun varassa hän pystyy asumaan edelleen kotonaan. Taunon Kerttu-puoliso oli kirjallisesti lahjakas, ja niinpä hän kirjoitti Lappalaisten elämästä kirjan. Vuodet täynnä elämää -kirja ilmestyi vuonna 1983. Se on mennyt niin hyvin kaupaksi, että tänä syksynä siitä ilmestyi jo kolmas painos. Maailman tilannetta Tauno seuraa huolestuneena. – Kun olin nuori, olin innokas lähtemään sotaan. Tänä päivänä en ihannoi sotaa millään tavalla. Sotayötä kuvaavassa runossaan hän mainitsee nimeltä muutamia rintamakavereitaan. Oli Eppu, Kale, Rannanjärvi ja nuori luutnantti. – Yhdeksän päivää haavoittumiseni jälkeen kaatui aluspaitansa lahjoittanut luutnantti. Samoin kävi Epulle. Kale haavoittui päähän. Olen porukasta ainoa, joka on enää jäljellä.