Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Älä tee niin kuin minä

"Pojat, nyt hiljaa! Älkää pyörikö", äiti sihisee lapsilleen esityksen aikana ja kääntyy saman tien ystävänsä puoleen jatkamaan omaa keskusteluaan. "Nyt oikeasti", äiti joutuu jälleen keskeyttämään oman rupattelunsa huolehtiessaan jälkikasvustaan. Lasten kasvatuksessa useimmilla lienee tavoitteena ohjata lapsiaan mallikelpoisiksi kansalaisiksi. Tavoitteeseen pääsee kätevästi antamalla erinäisiä ohjeistuksia, sääntöjä, uhkauksia sekä määräyksiä. Itsekin käytän näitä, mukaan lukien lahjonta. Kasvatuksesta ja vanhemmuudesta muodostuu helposti hokemien dialogi, missä vanhempi antaa peruskäskyn (ole hiljaa) ja lapsi vastauksen (joojoo). Hämäräksi jää mitä tällä dialogilla edes tavoiteltiin. Kuulemani vuoropuhelu eräässä esityksessä havahdutti minut miettimään, mikä merkitys hiljaa -pyynnöllä oikeastaan oli. Vanhempi itse keskusteli ystävänsä kanssa lähes koko esityksen ajan, mutta samaan aikaan vaati lastansa olemaan hiljaa. Millainen esimerkki vanhempi on silloin lapsilleen? Olisiko ollut parempi osoittaa omalla käytöksellään, miten tällaisissa tilanteissa kuuluu toimia? On sanomattakin selvää, että kukaan vanhempi ei pysty olemaan esimerkkiaikuinen joka tilanteessa. Kun kaivelee omia nuoruusmuistoja, erityisen ärsyttävänä mieleen ovat jääneet nämä ohjeistukset: Pipo päähän! Älä sitten tee mitään tyhmää ja tule ajoissa kotiin. Nyt äitinä ymmärrän, mitä näillä ohjeistuksilla tarkoitettiin. Rakastan sinua, mutta olen huolissani miten pärjäät, kun en ole vierelläsi. Lapseni saavuttaessa teini-iän, yritän pitää mielessäni oman kokemukseni muiston ja tunteen. Kuljin teininä ilman pipoa, jotta tukka pysyi kuohkeana. Ehkä ei ole uskottavaa tehdä nyt näin ja samanaikaisesti vaatia omaa lastani laittamaan pipon päähänsä. On helppoa suoltaa muka-käskyjä, joilla on eittämättä korkeat kasvatukselliset tavoitteet. Eräs keskustelu lapseni kanssa arki-iltana: "Laita se kännykkä pois." "Joo, ihan kohta", vastaa lapseni. Jatkan odotteluani ja otan oman kännykkäni esiin. "Siis nyt. Lasken kolmeen", topakoidun hetkellisesti. "Joo, teen vaan tän yhden jutun", mumisee lapseni. Lopulta on kulunut 15 minuuttia ja istumme edelleen molemmat kännykät kourissamme. Havahdun miettimään mitä olinkaan käskenyt. Älä tee niin kuin minä teen. Aina ei ole helppoa olla se esimerkillinen vanhempi. "Havahdun miettimään, mitä olinkaan …käskenyt."