Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Vekkulan vaalee, Juokslahden tumma – Jämsäläisen pontikkaperinteen keruu alkaa

Vekkulan kylällä tunnetaan edelleen vaalean resepti, mutta alan miehet ovat vanhentuneet tai laiskistuneet. Vaikka pontikka ei tipahtelekaan vanhaan malliin, monella on aiheesta elävät muistot. Nämä muistot on nyt tarkoitus kerätä talteen. Taltiointia varten on perustettu hanke, jota isännöi Vekkulan kyläyhdistys. Kaksivuotista projektia rahoittaa Vesuri. Aineiston keruun ja koostamisen tekevät toimittajat Jaakko Luoma ja Päivi Ketolainen . Ensimmäinen muisteluilta pidetään 27. kesäkuuta Majatalo Morvassa. Loppukesästä iltoja järjestetään muillakin kyläkunnilla. Keruuhanke on koko pitäjän kattava, sillä jokaisella kylällä oli pontikankeittäjiä. Aina muistot eivät ole hauskoja, sillä paljon suruakin aiheutui. Jos juoma toi tuloja, sakotkin piti maksaa. Joskus oli edessä jopa linnareissu. Paloviinalla on Suomessa satoja vuosia pitkät perinteet. Ennen kieltolakia viinaa keitettiin laillisesti, mutta sen jälkeen viinankeitto on ollut laitonta puuhaa. Aina sitä on kuitenkin keitetty. Hyvin usein pontikkaan on liittynyt salamyhkäisyyttä ja seikkailumieltä. Sotien jälkeenkin harrastus oli yleinen. Lähimmät alkoholiliikkeet sijaitsivat Jyväskylässä ja Mäntässä, joten alueen omalle tuotannolle riitti kysyntää. Vanhojen paikallislehtien vakioaineistoa olivat pontikkajutut. Poliisit jahtasivat pontikankeittäjiä ja keittäjät pötkivät poliiseja pakoon. Vielä 1960-luvulla meno oli hurjaa metsien kätköissä. Virkavalta löysi ja tuhosi juomatehtaita, mutta keittomiehet eivät lannistuneet. Aina nousi uusi laitos ilolientä tiputtelemaan. Iltamissa saattoi olla puskan kätkössä ämpäri, mistä lientä myytiin hörppykaupalla. Oman pullon sai aina, jos vain halusi. Pontikka oli hinnaltaan edullisempaa kuin valtion viina, joten ostajia piisasi. Esimerkiksi Vekkulassa pannuja pihisi yhtä aikaa kymmeniä. Samalla keittäjällä saattoi olla useampikin tehdas. Siksi ei haitannut, jos yksi jäi poliisin haaviin. Pulloja tarvittiin paljon, ja mummojen mehupullotkin saattoivat kadota muihin tarkoituksiin. Paremman korkin puutteessa pullon nokkaan lyötiin puutappi. Purojen ja ojien varret olivat tehtaille otollisia paikkoja. Lähteistä saatiin keittolientä. Pontikan valmistus oli taitolaji, jossa puhtaus oli puoli juomaa. Ensimmäinen kupillinen viskattiin metsään, sillä se oli myrkkyä. Keittoastiat värkättiin omin kätösin. Jopa kuorma-auton polttoainetankissa on ponua keitetty. Tärkeää oli, että rankkiastian kansi oli tiivis. Hyvää ainetta ei haluttu päästää harakoille. Eikä padan alta saanut tuli sammua. Toisaalta pata ei saanut kiehuakaan, joten keitosta oli vaalittava huolella. Kunnon juoma kirkastettiin ainakin kahdesti, jotta prosentit ja puhtaus saatiin kohdilleen. Joskus taas mäskit ja rankit menivät parempiin suihin. Niin oli käynyt silloin, kun Leuhulan lehmät tulivat kännissä metsälaitumelta lypsylle. Vekkulan vaalee oli tavaramerkki, mikä takasi laadun. Sanaton sopimus oli, ettei tuotteen kanssa tehty vilunkia. Epäkelpo juoma olisi tahrannut koko kylän maineen. Tietysti Vekkulassa oltiin ylpeitä vaaleasta. Juokslahtelaisten tuotanto oli ruskeampaa. Pontikkatouhu oli yleensä miesten hommaa, mutta naisväki kyllä tiesi asiat. Heidän roolinsa oli olla hiiskumatta bisneksistä. Saattoipa ukkojen hämärähomma toimia jopa kiristyskeinona parisuhteessa: isännän kannatti olla hyvissä väleissä emännän kanssa, jottei käry käynyt. Kaikkiaan kylillä oltiin lojaaleja toinen toistaan kohtaan. Naapureita ei paljastettu. Yhteisiä keittovälineitäkin kyläläiset käyttivät vuoronperään. Ensimmäinen hankkeen yleisötilaisuus Majatalo Morvassa keskiviikkona 27. kesäkuuta kello 18. Muistin virkistykseksi tilaisuuden alussa esitetään perinnettä kuvaava videopätkä. Illan aikana tarjoillaan, kuinkas muuten, kahvia.