Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Tekniikan historiaa: Salpalinja kiristi betonin vaatimuksia, jälleenrakennuskausi kehitti elementtirakentamista

Rakentaminen kehittyi Suomessa voimakkaasti toisen maailmansodan aikana. Tarve rakentamiseen oli kova siviilissäkin, mutta suurimmat ponnistukset tehtiin armeijaa varten. Suomen kaikkien aikojen suurin rakennushanke, itärajaa turvannut Salpalinja, vei sota-ajan rakentamisponnistuksista ison osan. Vaatimukset betonin lujuudesta ja korsujen kestävyydestä pakottivat kehittämään uusia betonin valutekniikoita ja laadunvalvontaa. Salpalinjan korsujen betoni tehtiin keskitetysti betoniasemilla, mikä oli tuolloin aivan uutta. Kuljetusmatkat betoniasemalta valukohteisiin olivat tosin lyhyitä, sillä pidemmillä matkoilla riskinä oli betonin kovettuminen tai ainakin laadun heikentyminen. Yhteen betonirakenteiseen korsuun meni 45 tonnia betoniterästä ja 250 tonnia sementtiä. Korsuista piti tehdä vahvoja, ja erityistä huomiota kiinnitettiin kattoon, johon upotettiin sementtiä vielä enemmän kuin muihin betonirakenteisiin. Koska korsujen rakentamista ei pysäytetty talveksi, myös talvibetonointi kehittyi sodan aikana. Linnoitustöiden pääkonstruktöörinä toiminut diplomi-insinööri Arvo Nykänen jatkoi talvibetonointiin liittyviä tutkimuksia vielä sodan jälkeenkin. Kevytbetoni korvasi tiiltä Siviilipuolella rakennettiin sodan aikana vähemmän, mutta sielläkin syntyi uusia innovaatioita. Varsinkin kevytbetonin käyttö yleistyi 1940-luvun alussa. Aiemmin kivitalojen ulkoseinät tehtiin kaksinkertaisesta tiilimuurista, joiden välissä oli ilmarako eristeenä, mutta 1940-luvulla osa tiilistä korvattiin kevytbetonimuurauksella. Ruotsista omaksuttu tapa yleistyi asuinrakentamisessa vuosikymmenen loppupuolella. Syitä uusien ratkaisujen etsimiseen sotien jälkeisenä jälleenrakennusaikana oli kaksi. Ensinnäkin perinteinen tiilirakentaminen oli käsityövaltaista ja muurareista oli sodan jälkeen kova pula. Se tarkoitti palkkojen nousua ja kohoavia kustannuksia. Toinen syy oli asuntopula. Asuntojen tarve oli huutava ja niitä piti pystyä rakentamaan paljon ja nopeasti, ja vielä halvallakin. Betoni tuntui tarjoavan mahdollisen ratkaisun, vaikka betonirakentaminenkin oli noihin aikoihin hyvin käsityövaltaista. Lisäksi uuden materiaalin käyttöönottoa hidastivat niin sementtipula kuin tarvittavien laitteiden vähyyskin. Betonissa oli kuitenkin potentiaalia. Vuonna 1946 ilmestyivät uudet betoninormit, joissa betoni jaettiin kolmeen luokkaan. B- ja C-luokat vastasivat vanhoja lujuuksia, A-luokkaan kuuluivat korkeimmilla lujuuksilla tehtävät rakenteet. A-betonin valmistuksessa piti käyttää erityisiä betonityön valvojia ja suunnittelijoita. Alan toimijat havahtuivat huomaamaan, että rakentamista piti teollistaa, jos siitä haluttiin nopeampaa ja tehokkaampaa. Se taas edellytti standardointia ja sarjavalmistusta. Esimerkiksi Alvar Aalto kehitti betonisen porrasaskelman käytettäväksi erilaisiin porrasnousuihin. Tuotetta ei kuitenkaan koskaan alettu valmistaa. Elementtien esikuva puutaloissa Nykyajan puutalorakentamisessa valitellaan standardien ja yhteisten rakennusmenetelmien puutetta. Kuitenkin betonirakenteiden standardoinnin taustalla on nimenomaan puutalojen tehdasvalmistus. Suomen oli nimittäin toimitettava Neuvostoliitolle sotakorvauksina 7 000 kooltaan 56-neliöistä puutaloa. Niinpä vuonna 1942 perustettu Valtion teknillinen tutkimuslaitos VTT kehitti yhdessä yritysten kanssa teollisesti valmistettavia ja osista koottavia puutaloja itänaapuriin vietäväksi. Kun viimeiset puutalot oli saatu toimitettua vuonna 1948, VTT siirtyi standardointityössään betoni- ja teräsrakenteisiin. Kivitalorakentamisessa standardointi alkoi kevytbetonista, josta oli jo tehty muurattavia harkkoja seinärakenteisiin. Harkoista kevytbetonin käyttö laajeni viisi metriä pitkiin ja puoli metriä leveisiin laattoihin, joita käytettiin välipohjissa. Malli laattojen käyttöön tuli taas Ruotsista, jossa tehtiin 1940-luvulla jo satoja omakotitaloja esivalmistetuista osista. Vielä ei kuitenkaan puhuttu elementeistä, vaan tehdasvalmisteisista tai standardivalmisteisista osista. Elementti-sanaa käytti ensimmäisen kerran Teknillisen korkeakoulun tutkimusarkkitehti Per-Olof Jarle vuonna 1949. Palace sai elementtijulkisivun Vaikka elementtitekniikka alkoi kevytbetonista, esimerkiksi VR:n Hyvinkäälle rakennuttama keskuskonepaja tehtiin osaksi betonielementeistä. Vuonna 1946 valmistuneen konepajan kattoon tehtiin esivalmistettuja betonipalkkeja kannattelemaan siporex-laattoja. Näitä palkkeja ei kuitenkaan tehty missään erityisessä elementtitehtaassa, vaan ne valettiin talon työmaalla. Ensimmäiset tehdasvalmisteiset elementit asennettiin Teollisuuskeskuksen eli hotelli Palacen talon julkisivuun. Suomen ensimmäinen betonitehdas perustettiin vuonna 1950, ja nimenomaan Palacen taloon tehty iso toimitus antoi sen perustajalle Matti Janhuselle uskoa betonielementteihin. Vuonna 1952 valmistuneeseen hotelli Palaceen, joka tunnetaan myös Eteläranta 10:nä, tuli yhteensä noin 6 000 neliömetriä hiotusta valkobetonista valmistettuja elementtejä. Talo oli aikansa huipputyötä niin rakennusteknisesti kuin arkkitehtonisestikin. Viljo Revellin ja Keijo Petäjän suunnittelema rakennus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Ensimmäiset betonielementit olivat siis eristämättömiä seinäkuorilaattoja. Aika pian elementtien käyttö yleistyi teollisuusrakentamisessa, muun muassa uusien vesivoimalaitosten koneasemien seinissä. Suurimmat volyymit syntyivät kuitenkin asuntotuotannossa, joka kasvoi 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa nopeasti. Kyse ei ollut enää pelkästään evakkojen asuttamisesta vaan maaltamuutosta, joka vaati myös erilaista sosiaalista asuntotuotantoa. Syntyi muun muassa Arava-järjestelmä, joka yllytti tuottamaan asuntoja nopeasti ja halvalla. Mäntyviidan kokeilu kävi kalliiksi Elementtien käyttöönottoa hidasti kuitenkin niiden paino. Suomessa oli 1950-luvun alkupuolella vain neljä ulkomailta hankittua torninosturia, ja enimmäkseen elementtien siirrot työmailla tapahtuivat talojen ja käsivoimin siirrettävien vaunujen avulla. Vaikka monet käytännön kysymykset olivat osin ratkaisematta, elementtirakentamisen kokeilut jatkuivat. Suomen ensimmäinen kokonaan elementeistä rakennettu talo nousi 1950-luvun alkuvuosina Espoon Tapiolan puutarhakaupunginosaan. Viljo Revellin suunnittelemassa talossa sekä pilarit, kantavat palkit että välipohjalaatat tehtiin työmaan yhteydessä olevassa valimossa. Myös talon puurakenteiset julkisivut tehtiin elementeistä. Tapiolan Mäntyviidalla olevat talot tulivat kuitenkin kalliiksi, joten seuraavat kantavien rakenteiden elementtikokeilut saivat odottaa 1960-luvulle. Loput Mäntyviidan alueen taloista tehtiin perinteisempään tyyliin ilman elementtejä . Lähde: Tehdään elementeistä – Suomalaisen betonielementtirakentamisen historia. SBK Säätiö 2009. Juttu on julkaistu Tekniikan Historiassa 2/2015.