Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Onnellisena pienen tossun alla

Ei, ei, ei ja ei. Näyttää pahasti siltä, että minä en ole enää meidän perheen ainoa tahtonainen. Perheemme kaikkeen mukautuva ja aina aurinkoinen vauva on löytänyt oman tahtonsa. Ja se tahto on ei. –Otatko aamupalaa? –Ei! –Vaihdetaanko päivävaatteet? –Ei! –Laitetaanko puhdas vaippa? –Ei! Kyllä-vastaukseen pääsee oikeastaan vain kahdella kysymyksellä. Nimittäin sellaista hetkeä ei olekaan, milloin pillimehu ei maistu. Ja kirjan lukeminen äidin sylissä sopii aina suunnitelmiin. Mutta sittenkin kun kirja loppuu, tulee ei. Kyllä tahtotaaperoakin pystyy ohjailemaan. Pitää vain nähdä maailmaa enemmän lapsen silmin. Ei pidä sanoa, "tule syömään", vaan mieluummin "kiipeä itse tuolille". Mikä seikkailu! Ei tylsää syömistä, vaan huikea tuolillekiipeämishaaste. Mutta erehdypä siirtämään kauaksi pöytää jäänyttä tuolia eteenpäin. Aloittelijan virhe! Ei ei ei! Äitinä pitää oman tahdon löytymisestä olla mielissään: ilmeisesti kasvatus ei ole mennyt ihan metsään. Kaikki on hyvin, lapsi vain venyttää henkistä napanuoraansa. Kyllä äiti aina kelpaa, kun vieras setä jännittää tai leikkiessä kaatuu kovalle lattialle ja tarvitaan lohdutusta. Jos lapsi ei kokisi vanhempaansa turvaksi, ei hän uskaltaisi itsenäistyäkään. Lähimpänä kasvattajana, leikkitätinä ja rajojen vetäjänä tämä Ei-vaihe välillä huvittaa - ja raastaa hermoja. Kaksivuotiaan kanssa ei voi lähteä inttämäänkään. On minulle hellävaraisesti vihjailtu, että tämä on vasta alkusoittoa. Että kyllä pikkulapsen saa aina kaapattua vaikka kainaloon, mutta yritäpä samaa teinille. Teini-iän tyrskyjä odotellessa siis. Jos se tulee isäänsä, se on kovapäinen. Ja jos äitiinsä, sitten se vasta kovapäinen onkin. Viimeisimpänä keksintönä lapsi on oppinut komentelemaan huomiota enemmän itseensä. Kun tulen työpäivän jälkeen kotiin, ei auta kaivaa puhelinta esiin. –Känkkänä pois, kuuluu komento. Tähän käskyyn vastaan mielelläni.