Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Miten kertoa lapselle kuolemasta? Henkisen tuen kouluttajan mukaan on tärkeää puhua totta siitä, mitä on tapahtunut

Läsnäolo, kuunteleminen, puhuminen. Miten helpolta ne kuulostavatkaan. Mutta kun kuvaan astuu toisen ihmisen tuska, kaikki muuttuu. Joku reagoi sulkeutumalla, toinen astelemalla pois tilanteesta, joku luottaa itsensä kovettamisen voimaan, joku ajattelee lieventävänsä kipua korostamalla omia ikäviä kokemuksiaan. Kun jonkun elämä sortuu, millaisia sanoja ja tekoja tarvitaan, ja ennen kaikkea, miten toisen ihmisen kipua voi oppia sietämään? –Jokainen osaa antaa henkistä tukea, sillä yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että tukea tarvitseva tietää ja tuntee sinun olevan läsnä, sanoo Mari Rantio . "Kuolema on kuolema" Aikuisen ihmisen voi olla helppokin asettua toisen aikuisen asemaan ja ymmärtää, mitä tämä tarvitsee. Lasten ja nuorten kohdalla tilanne on vaikeampi, sillä he eivät välttämättä ymmärrä itsekään, mitä siellä pään sisällä oikein tapahtuu. Kriisireaktioita tulee jokaiselle ihmiselle iästä riippumatta, mutta kyky käsitellä niitä vaihtelee. Teini voi purkaa suruaan haukkumalla vanhempansa tai lintsaamalla koulusta, lapsilla tilanne voi näkyä esimerkiksi vatsakipuina, unihäiriöinä tai raivonpuuskina. –On aina tärkeää puhua totta siitä, mitä on tapahtunut, mutta lasten kohdalla tämä korostuu erityisesti. Lapset ajattelevat asiat usein konkreettisesti, joten kuolemasta kannattaa kokemukseni mukaan puhua kuolemana. Jos sanotaan, että mummi nukkui pois, lapsi voi alkaa pelätä unta. Lapsi myös kysyy, miksi. Rantion mukaan tarpeellinen tieto pitää antaa rehellisesti, mutta lapsen iän ja kehitystason huomioiden. Aikuisen on hyvä näyttää tunteensa, silloin lapsi kokee, että hänenkin on turvallista tehdä samoin. Mari Rantio on toiminut vuosia Suomen Punaisen Ristin henkisen tuen kouluttajana. SPR on kouluttanut vapaaehtoisia tätä työtä varten 1990-luvun alkupuolelta lähtien, käytännössä siitä saakka, kun Suomeen perustettiin ensimmäinen kunnallinen kriisiryhmä. Vapaaehtoiset avustavat viranomaisia toimimalla henkisen tuen antajina esimerkiksi kadonneen henkilön etsinnöissä ja suuronnettomuuden tai muun henkisesti raskaan tilanteen jälkeen. –Henkinen tuki on ihmisestä huolehtimista sellaisissa tilanteissa, jollaista he eivät ole joutuneet kohtaamaan aikaisemmin. Käytännössä se on kuuntelemista, rinnalla kulkemista ja arjen selviytymisessä auttamista niin, että kriisin kokenut tai surun murtama ihminen pääsee ylös sängystä aamuisin, Rantio kertoo. Neljä vaihetta Rantion mukaan kriisireaktioissa voidaan periaatteessa nähdä samanlainen toipumisen käyttäytymiskaari kuin surussakin. Ensimmäinen vaihe on sokki, jolloin ihminen ei vielä pysty käsittämään, mitä on tapahtunut. Rantio näkee sokin suojakeinona, jolloin tunteet ja ajatukset haudataan alitajuisesti jonnekin niin syvälle, että ne eivät satuta. Ihminen ei välttämättä tunne kipua, vilua, nälkää tai mitään muutakaan, mutta pystyy päältä katsottuna toimimaan täysin normaalisti. –Sain kerran soiton henkilöltä, jolle oli vuorokautta aiemmin tapahtunut ikäviä. Päivä oli mennyt ihan normaalisti, mutta kun menin paikalle, hän oli käpertynyt sohvannurkkaan ja vapisi aivan holtittomasti. Keitimme kahvit, sillä se on kliseisyydestään huolimatta kovin suomalaista ja turvallista, ja keskustelu aukaisi lopulta lukon. Sokkivaiheessa henkinen tuki tarkoittaa Rantion mukaan ennen kaikkea läsnäoloa ja toisen kuuntelemista. Kun sokissa oleva ihminen tuntee olevansa toisen ihmisen "suojissa turvassa", hän yleensä alkaa vähitellen tuntea aistimiaan asioita. Aina näin ei tapahdu, Rantio lisää ja kertoo kohtaamastaan äidistä, joka vielä viikkojenkin jälkeen odotti onnettomuudessa kuollutta lastaan kotiin. Hän ei kyennyt hyväksymään tapahtunutta. Rantio toteaa, että läheisen ihmisen voi itsekin yrittää saada ymmärtämään, mitä on tapahtunut, mutta jos kyseessä on vieras ihminen tai jos tapahtuneen kieltäminen jatkuu pitkään, voidaan tarvita ammattiapua. –Kaikki ihmiset eivät halua puhua, ja sitä täytyy kunnioittaa. Jos olet läheinen tukea tarvitsevan ihmisen kanssa, kannattaa rohkeasti kysyä, miten hänellä menee ja haluaako hän puhua. Mutta silloin on muistettava, että koska keskustelu murtaa usein padon, kuuntelijan pitää olla valmis vastaanottamaan vastaus, ihan kokonaan ja sellaisena, kuin se tulee. Suru ei tunne kiirettä Sokkivaihetta seuraa reaktiovaihe, joka voi sisältää vihaa tai raivoa, asian kieltämistä, helpotusta, itsesääliä tai epätoivoakin. Reaktiovaihe on tunteiden vuoristorataa. Jokainen ihminen on yksilöllinen, mutta jokainen reagoi silti jollakin tavalla. Omia tai toisen tunteita ja käytöstä ei pidä pelästyä, vaan niitä voi yrittää ymmärtää. Kolmannessa vaiheessa ihminen käsittelee tapahtunutta, ja sen jälkeen tulee lopulta tilanteeseen sopeutuminen. Vielä tällöinkin ikävät asiat voivat palata mieleen satunnaisina välähdyksinä, esimerkiksi jonkin tietyn äänen laukaisemana tai vaikka nukkumaan mennessä. Tämäkin on täysin luonnollista. Usein arjesta aletaan näet selviytyä nopeastikin, mutta kokonaisuudessaan prosessi voi viedä kahdesta kolmeenkin vuotta. Rantio muistuttaa, että vaikka nykypäivän hektinen elämäntyyli saisi ihmiset ajattelemaan, että surusta tai kriisistäkin pitää päästä kiireesti yli, niin näitä asioita ei voi jouduttaa. –Aikuisilla on tapana velloa kriisissä tai surussa, lapsilla taas tunteet pulpahtelevat joskus äkillisestikin pintaan. Tärkeintä jokaisessa tilanteessa on malttaa antaa toiselle aikaa. Kukaan ei voi määritellä, mikä on toiselle riittävä aika siihen, että "kaikki on taas hyvin", joten sitä ei välttämättä kannata sanoa ääneen. Mutta sen voi sanoa, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin ja sinä selviät tästä eteenpäin.