Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

Nimi kivessä, vai jääkö sitäkään? – Elämästä ei koskaan tiedä

Teimme serkun kanssa treffit kasvinpitäjäni hautausmaalle. Kiertelimme käytävillä ja voivottelimme uusia kivirivistöjä, joita vääjäämättä vuosi vuodelta tulee. Bongasimme monta tuttua nimeä. Lähes kaikki lapsuuteni aikuiset ovat jo mullan alla. Erityisesti hätkähdytti oman luokkatoverin hautaristi. Miksi jo nyt? Oma sukuni on asunut iät ja ajat samoilla seuduilla. Eräänlaisena esi-isänä on pidetty isoisoukkiani Efraimia. Jostain ihmeen syystä hänelle on pystytetty jopa kivi, mikä ei ollut tuohon aikaan järin yleistä. Tuumimme serkun kanssa, mitä tuosta esi-isästämme tiesimme. No sen verran, että hän asui ison pesueensa kanssa saaressa ja kalasti. Senkin tiedämme, että hän oli poikkeuksellisen kiivasluontoinen mies. Sadassa vuodessa kaikki muu muistitieto onkin kadonnut. Kaksi sukupolvea Efraimin jälkeläisiäkin on jo kuollut. Minä ja serkkuni olemme sukuketjussa niitä, jotka lähtevät seuraavaksi - jos otetaan ikäjärjestys huomioon. Viime päivinä Jämsässä on havahduttu kahden merkkimiehen - Jukka Virtasen ja Veli Ähtävän - poismenoon. Heidät muistetaan varmasti vielä pitkään, sillä heidän elämäntöillään on ollut yhteisöllisesti laaja merkitys. Entä mitä meistä tavallisemmista jää jäljelle? Jääkö muuta kuin nimi kivessä? Tai ehkei jää sitäkään, jos tuhkamme sirotellaan kaiken päätteeksi tuuleen tai järven aaltoihin. Mitähän jälkipolvet muistavat aikanaan minusta? Olinko se ärsyttävä mummo, joka narisi asiasta kuin asiasta? Vai koetinko luoda ympärilleni kauneutta, lempeyttä ja viisautta? Eilen satoi vettä. Poikkesin Vitikkalan kartanolle pitämään sadetta. Kun katselin kaikkea kaunista ympärilläni, melkein liikutuin. Taiten tehdyt leivokset, jyhkeät seinähirret ja komeat lamput. Joku on aikanaan kaiken suunnitellut, nähnyt asioiden eteen vaivaa sekä halunnut tehdä työnsä hyvin. Läsnä olivat useiden sukupolvien käden jäljet. Äkkiä olin täynnä kiitollisuutta siitä, että satoi vettä ja tulin poikenneeksi kahvilaan. Näinä päivinä on varmasti moni muukin miettinyt elämän kauneutta, mieltä ja tarkoitusta. Oman värinsä tähän pohdintaan antaa nurkkiin hiipivä syksy. Meneillään on samalla kertaa sekä luopumisen että uuden aloituksen aika. Näissä mietteissä kävelin kotiin, sade taukosi. Päätin yrittää luoda ympärilleni joka päivä jotain kaunista. Olkoon se kukkakimppu pöydälle tai kaunis sana vastaantulijalle. Elämästä ei koskaan tiedä.