Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Koronavirus Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

Terkut kotoa töiden ääreltä: Kun etätyön eduista on oppinut nauttimaan, voi paluu vanhaan olla aikanaan kova paikka

Työuran varrelle osuneet satunnaiset etätyöpäivät eivät jostain syystä ole jättäneet kummoista muistijälkeä. Kun siis toista kuukautta sitten lastasin työläppäriä, näppäimistöä, näyttöä ja muuta sälää autoon kuskatakseni ne kotikonttoriin, ei mielessä pyörinyt juuri käsillä ollutta puhdetta kummoisempia ajatuksia. Kotosalla koneiden piuhoja yhdistellessä alkoi epäilyttää. Työpöydäksi muuttunut ruokapöytä on ikkunan edessä, eikä siitä avautuva maisema ole hassumpi. Näinköhän sitä unohtuu tuijottelemaan terassilla talvehtinutta kajakkia ja auringossa kimaltelevaa Jämsänjokea sillä silmällä, tulevan kauden touhuja suunnitellen? No ei. Kaikkea muuta! Hiljaista on Yhden hengen taloudessani ei ole edes lemmikkejä, joten työrauhaa voinee kutsua siinä mielessä täydelliseksi. Ensimmäisen etätyöviikon jälkeen vaikutti, että liiankin täydelliseksi. Työkone tuli pistettyä aamulla käyntiin siinä aamukahvin tippasua odotellessa, ja sitten sitä ihan huomaamatta sukelsikin työhommiin sellaisella intensiteetillä, että vasta työkoneen sulkemisen jälkeen tuli katsottua tarkemmin ulos ja huomattua, että maa oli muuttunut päivän aikana valkoiseksi tai että lumi oli sulanut – sitä vaihteluahan on tänä keväänä piisannut. Vaikka piipahdin muutaman kerran ulkonakin, lähinnä ottamassa kuvia omia tai muiden juttuja varten, alkoi mökkihöperyyden merkkejä olla nopeasti ilmassa. Tämän tuli huomaamaan myös ystävä, joka sai ensimmäisen etäviikon jälkeiselle sunnuntailenkille kaverikseen gerbiilin keskittymiskyvyllä varustetun räpätätin. Se oli hyvä herätys. Hei, tämähän onkin aika kivaa! Pikkuisen tavallisesta poikkeavan tekemisen rytmittäminen vaati hieman ajatusta ja opettelua, mutta loksahti kohdilleen lopulta varsin nopeasti. Nyt etätyöskentelyn eduista osaa jo nauttiakin. Avaan työkoneen edelleen aamukahvin tippasua odotellessa, mutta herätyskello soi tunnin normaalia myöhempään. Ja mikäs on soidessa, kun pöökäämiseen – kuten Oulun korkeudella sanotaan – on viime viikkoina mennyt pelottavan vähän aikaa. Oma lukunsa on pukeutuminen. En suoraan sanoen muista, milloin olen vetänyt päälle muuta kuin verkkarit edes silloin, kun on ollut asiaa kodin ulkopuolelle. Pahoin pelkään, että paluu entiseen tulee aikanaan olemaan kova paikka… Tosin, ehkä kaiken ei olekaan tarkoitus palata täysin entiseen. Ehkä juuri se on tämän savotan opetus, jos siitä nyt jotain opetuksen tapaista yrittää kaivaa esiin. Kävipä mielessä... Myönnettävä on, että tästä maailman myllerryksestä olen toistaiseksi selvinnyt olemattomilla kolhuilla. Pienillä mieliharmeilla, jotka eivät ansaitse edes mainintaa. Sitä enemmän on viime viikkoina tullut pohdittua niitä, joiden tilanne on täysin päinvastainen. Niitä, joiden elämä ja elannon hankkiminen on mennyt täysin uusiin kantimiin. Sitä, mitä Jämsästä ja Jämsän yrityksistä on tämän jälkeen jäljellä. Ja miten pitkälle se on meidän kaikkien käsissä. Sillä niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kimpassa voimme vaikuttaa asiaan paljonkin. Kukkakimppu ja noutoruoka-annos kerrallaan. Koitetaan siis pärjäillä ja auttaa muitakin pärjäämään. Kyllä siihen konstit löytyy, tällaisinakin aikoina. Tässä sarjassa etätöihin siirtynyt Jämsän Seudun toimitus kertoo kokemuksiaan erilaisesta arjesta.