Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

"Pidän niin kaikista ihmisistä" – Maisa Virkkunen täyttää pyöreät sata vuotta

– Täytyykö tässä nyt ihan koko elämä kertoa, ihmettelee Maisa Virkkunen Hallin palvelutalon kamarissa ja hymyilee aurinkoisesti. Kirjanhan hänen sata vuotta kestäneestä elämästään saisi, mutta puhutaan nyt päällimmäiset jutut. Millainen kotitaustasi oli, ja miten tulit Kuorevedelle? Mikä on pitkän iän salaisuus? – Synnyin pappisperheeseen. Kun olin vuoden ikäinen, perheeni muutti Lontooseen. Isäni meni sinne merimieskirkon papiksi. Maisan isän nimi oli Richard Hjelt , mutta 1930-luvulla sukunimi suomennettiin Hjelt-Helasepäksi. Maisa oli perheen vanhin lapsi. Hänen ristimänimensä oli Linda Maija Elisabeth. – Nimeni oli pitkä ja hankala sanoa. Pikkuveli alkoi sanoa minua Maisaksi, ja pian olin kaikille Maisa. Pappilan perheen ihana elämä Lontoossa perhe vietti kolme vuotta. Eipä pikkutytölle montaa muistoa siltä ajalta jäänyt. – Kerran oltiin eläintarhassa. Minua koitettiin nostaa norsun selkään, mutta aloin kirkua. Sitten olin kateellinen pikkuveljelle, kun hän uskalsi ratsastaa, mutta minä en. Lontoosta perhe muutti Uuraisten pappilaan. Pappila oli järven rannalla, ympärillä ihana luonto. Sisaruksia syntyi lisää. Elämä oli rattoisaa. Tietysti pappisperheen lapset päätettiin kouluttaa, ja niin lukuintoinen Maisakin lähti oppikouluun Jyväskylään. Koulupaikka vaihtui kuitenkin sen mukaan, missä oli sukulaisia ja kortteeripaikkoja tarjolla. Koulua käydessään Maisa tutustui Turkuun, Orimattilaan ja Helsinkiin. Lopulta hän kirjoitti ylioppilaaksi Nurmijärvellä. – Kouluaikaan tutustuin myös tulevaan mieheeni Pentti Virkkuseen . Kolhista kesäpaikka perheelle Tuli sota. Nuoriso joutui liian äkkiä aikuisten saappaisiin. Maisan lapsuusperhe oli muuttanut Mänttään perheenisän työn mukana. – Isälläni oli haave löytää lähistöltä sopiva kesäpaikka, joka olisi hyväksi myös lapsille. Sellainen paikka löytyi Kuorevedeltä, jossa Kolhin talo oli ollut veloissa ja myynnissä. Maisema järven rannalla oli ratkaiseva tekijä. – Eihän isäni mikään maanviljelijä ollut. Sota-aikana tilalla oli vuokralainen viljelemässä peltoja. Sota vei Maisan veljen, joka oli suunnitellut ryhtyvänsä Kolhin tilan isännäksi. Maatalous kiinnosti myös Maisaa, joten hänkin oli lähtenyt opiskelemaan maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan. Saman opin sai myös tuleva puoliso Pentti. – Menimme naimisiin heti sodan jälkeen. Saman tien ostimme Kolhin tilan itsellemme. Näin kahdesta helsinkiläisestä tuli maanviljelijäpariskunta. Maanviljely edelleen mielessä Virkkusille syntyi viisi lasta. Elämä oli monin tavoin vilkasta. Maisa hoiti tilaa ja perhettä. Hän osallistui seurakunnan toimiin. Hän touhusi martoissa ja sotilaskotisisarissa. – Ja lukemisesta olen pitänyt aina. Kun sokeuduin 20 vuotta sitten, aloin kuunnella äänikirjoja. Kirjoista oppii monenlaista. Maisa asui pitkään omassa rakkaassa kodissaan. Puolitoista vuotta sitten kunto meni siihen jamaan, että palvelukoti on nyt paras paikka olla. – Koko ajan ajattelen kuitenkin, että millainen on sää. Saavatko viljelijät siemenet maahan ja onnistuuko sato. Varsinkin yöaikaan nämä tulevat mieleen. Pahin painajainen hänellä on, että navetalla on sattunut jotain hullua. Iloinen asenne ja pitkä ikä Maisan mielestä sata vuotta on mennyt nopeasti. Se on vain ihmeellistä, että hän muistaa asioita ajalta, jolloin juuri kukaan muu nykyihminen ei ollut edes syntynyt. Vaan se pitkän iän salaisuus? – Geenit varmaan. Äitini suvussa on oltu pitkäikäisiä, vastaa Maisa. Ne, jotka Maisan tuntevat, tietävät toisenkin syyn. Se on Maisan iloinen ja kiitollinen elämänasenne. Sataan vuoteen on sopinut menetyksiä ja itkunkin aiheita, mutta Maisa se vain hymyilee ja huomioi muut ympärillään. – Elämä on hauskaa ja pidän kaikista ihmisistä. Onhan niissä vikojakin, mutta en voi mitään, kun vain niin tykkään ihmisistä, hän nauraa. Lähisuku juhlii Maisaa ensi keskiviikkona 25. syyskuuta. Sen suurempaa vastaanottoa ei ole tarkoitus järjestää.