Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Koronavirus Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

Paikalliset pontikkatarinat yksissä kansissa – Juuri julkaistu teos nostaa esiin keittäjien ja poliisin välisen kuurupiilon menneiltä vuosilta

– Tässä kirjassa on niin monta mielenkiintoista tarinaa, että niistä on vaikea valita yhtä kerrottavaksi, Päivi Ketolainen tuskailee. Samalla hän pyörittelee käsissään uunituoretta kirjaansa Mehtäviinaa ja vallesmannin kiharaa, pontikanhuuruisia tarinoita Jämsän salomailta . Reilun kahden vuoden projekti on juuri tullut päätökseensä ja yksiin kansiin on saatettu kotikeittoisen viinan historiaa Jämsän seudulta. Viinanteon historia alkaa jo 1400-luvulta, mutta painopiste on vahvasti 1945–1960–luvuilla. – Sodan jälkeen pontikankeitto suorastaan ryöpsähti. Vekkulan ja Hirvimäen alueiden pontikkatarinat kirjaan koonneen Jaakko Luoman arvion mukaan Vekkulassa pontikkaa keiteltiin joka neljännellä tilalla eli parissa kymmenessä torpassa. – Vekkulaan palkattiin aikanaan jopa oma viinapoliisi. Se teki varmaan kylälle lähtemättömän maineen tällä saralla. Ei Vekkulassa kuitenkaan sen enempää pontikkaa keitelty kuin muissakaan Jämsän kylissä. Poliisin ja keittäjien kuurupiiloa Ketolainen on otettu, että hän sai haastatella kirjaa varten Sauli Lehtosta , joka on yksi tunnetuimmista elossa olevista pontikkaa keittäneistä jämsäläisistä. – Hän on hyvä pontikankeittäjän prototyyppi. Lehtonen syntyi köyhään perheeseen, eikä koulunkäyntiin ollut varaa. Siitä huolimatta unelmissa siinti haave esiintymisestä Milanon La Scala -oopperassa. Italiaan hän ei päätynyt, vaan alkoi elättää itseään pontikankeitolla. – Hän keitti 1950-luvulla pontikkaa olympiapainijana tunnetuksi tulleen veljensä Kyösti Lehtosen kanssa. Isoveljenä hän otti aina kiinni jäätyään syyt niskoilleen, ettei urheilijaveljen maine mennyt. Hän päätyi kolme kertaa vankilaankin. Ketolaisen mukaan enemmistö viinankeittäjistä oli köyhempää kansanosaa. Osa halusi tienata pontikalla lisätuloja, osa saada päänsä täyteen sodan jälkeisinä vuosina. Luoman mukaan sodan jälkeen pontikankeitto demonisoitiin ja sen katsottiin tuhoavan maaseudun. Syntyi vastakkainasettelu, kun keittäjät piilottelivat tehtaitaan metsissä ja ilman autoja liikkuneet poliisit yrittivät saada tekijöitä kiinni lähes päätyönään. Kirjaa varten tehtyjen haastattelujen perusteella Ketolaiselle on selvinnyt, että Heräkulma, Partala, Nakkerpohja ja Päijänteen saaret olivat aktiivisia pontikka-alueita. – Saaret tarjosivat suojaisat keittopaikat, sillä poliisit joutuivat lainaamaan venettä sinne päästäkseen. Kyläläisten soutajat ehtivät yleensä saariin nopeammin varoittamaan virkavallan saapumisesta. Tämä aika oli poliisin ja keittäjien välistä kuurupiiloa. ”Ei keittämisessä taitoa tarvita” Lauantaisessa kirjan julkistamistilaisuudessa mukana olleella Timo Salosella on aiheeseen omakohtaisia muistoja. Hän on keitellyt pontikkaa pulsaattoripesukoneesta tehdyllä laitteella omassa vajassa. – 1970-luvulla viina oli kallista, joten tein itse. En minä sitä kenellekään myynyt, naapurille joskus tarjosin. Ei pontikankeitossa tarvita mitään taitoa, vaikeampaa on tämän laitteen tekeminen, hän myhäilee esitellessään Villa Vekkulan pihassa tuotantolaitostaan. Salosen ja monen muun pontikkatarinat ja muistelut ovat tallessa kirjojen kansien välissä. Jälleen yksi osa paikallista historiaa on tallennettu.