Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Näköislehti Podcast Kaupallinen yhteistyö

Sota hajotti perheen palasiksi

Anna Honkanen (o.s. Lankinen) on lähtenyt Karjalasta kahdesti evakkoon. Ensimmäisen kerran Annan perhe tuli Valkjärveltä talvisotaa pakoon. Silloin määränpäänä oli Rantasalmi. – Vanhin veljeni kaatui talvisodassa ja hänet haudattiin sinne. Samalle hautausmaalle jäi myös hänen pieni tyttärensä. Jatkosodan edetessä perhe palasi kotiin Valkjärvelle, mutta muutaman vuoden kuluttua oli jälleen lähtö edessä. Tuolloin Anna oli 19-vuotias. – Minun ja kolme vuotta nuoremman sisareni työ oli tuoda lehmät pois, hän muistelee. Lehmät kyörättiin Viipurin asemalla junaan. Tytöt syöttivät ja lypsivät eläimiä matkan aikana. Niin tultiin Lahteen asti, jossa lehmät lastattiin proomuun. – Vettä myöten tulimme Jämsään. Seppolan satamasta talutimme karjan Vaherin kylälle. Tiesimme, että setäni perhe on siellä evakossa. Maisema oli uusi ja outo. Vastaantulijoilta tytöt kyselivät tietä perille. – Mitään muuta emme saaneet kotoa tuotua kuin lehmät ja maitosiivilät. Anna haali perheen kasaan Sota oli lyönyt Lankisen perheen palasiksi. Annan vanhemmat olivat jossain päin maata, samoin perheen lampaat ja siat. Annan tehtävä oli haalia joukko kasaan, ja siinä hän onnistuikin. Mutta sota särki perhettä lisää. Sotaan olivat joutuneet myös Annan kaksi muuta veljeä. Toinen heistä kaatui ja toinen haavoittui sirpalesateessa. – Varsinkin äidilleni se oli kova paikka. Mutta harmittelemaan ei voinut pitkäksi aikaa pysähtyä. Itsekseen laulellen hän surutyötään teki. Syyskesällä 1945 Suomi menetti lopullisesti Karjalan. Evakkojen piti löytää uusi alku. – Meidän perhe asettui Jämsään. Karjalaan meiltä jäi isohko maatila, emmekä saaneet vastaavaa täältä. Jyväskylään muonituslotaksi Kun kaksi veljeä oli kuollut ja kolmaskin pahoin haavoittunut, Annakin päätti tehdä jotain. Hän lähti Jämsän Kansallistalolle ja ilmoittautui lotaksi. Jonkin verran kokemusta pikkulotan askareista oli tullut jo kotona Valkjärvellä. – Sain komennuksen Jyväskylään muonituslotaksi. Ensin muonitimme sotilaita, ja sitten inkeriläisiä. Inkeriläiset oli koottu sinne lähetettäväksi takaisin Neuvostoliittoon. Anna muistaa inkeriläisten pelon. Monet heistä tiesivät, että edessä olisi Siperian tie. Puoli vuotta Anna ehti lottana olla, ennen kuin lottajärjestö lopetettiin. Sodan jälkeen katseet kääntyivät tulevaan. Taas pidettiin iltamia ja nuoret perustivat perheitä. Suojakallion tansseissa Anna tapasi evakkopoika Veikko Honkasen ja heistä tuli pari. – Ensin asuttiin monessa paikassa, mutta sitten tehtiin oma talo Patajoelle. Meille syntyi neljä lasta. Työtä oli paljon Laiskan leipää Anna ei syönyt. Hän teki töitä maataloissa, kävi siivoustyössä, hoiti vanhuksia ja lapsia. – Työtä oli niin paljon kuin jaksoin tehdä. Ostin itselleni mopon, jotta pääsin töihin. Sodan nähnyt sukupolvi purkikin tuntonsa työhön. Ei ollut terapiaa, ei puhuttu vertaisryhmistä, joten jokainen kantoi kipunsa niskassaan. – Ja mitäpä siitä sodasta enää muistelee, miettii Anna. Yhtä asiaa hän on pohtinut. Mistä hänelle tulee sellainen olo, että liikkeellä pitää olla koko ajan? Johtuuko se siitä, että sodan aikana ja sen jälkeen piti olla koko ajan valmiina lähtöön? Kerran hän kävi kotiseutumatkalla Valkjärvellä. Mitään ei ollut vanhasta kotitalosta jäljellä. Uudelleen hän ei sinne enää lähtenyt. Edelleen Anna liikkuu. Hän täyttää tänä vuonna 94, mutta jalka nousee ketterästi jumppaan ja lenkille. Viime syksynä hän jäi leskeksi ja muutti Seppolaan. Hän kehuu oloaan ja eloaan palvelutalossa. – Ruoka tuodaan, sauna lämpiää talon puolesta ja kahviseuraa löytyy.