Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Jämsäläiset Himos Verotiedot Näköislehti Podcast Live Kaupallinen yhteistyö

Naapurin puolesta mieleni pahoitin – Olisiko aika keskittyä vain omaan elämäämme?

Viime viikolla tapasin eläkkeelle jäävän kappalaisen, Timo Pietilän. Kävimme mielenkiintoista ja antoisaa keskustelua useista aiheista, mutta erityisesti mieleeni jäi Pietilän ajatukset siitä, miten kirkonkin tulisi pohtia omaa suhtautumistaan eri asioihin. Pietilä totesi minulle, että elämässä tarvitaan suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä. Hän totesi, että meidän tarvitsee nähdä ihminen ihmisenä. Se ei ole huono asia, että omasta perimästä ja sanomasta pidetään kiinni, mutta sitä ei käy kieltäminen, että maailma muuttuu. Ja sitä muutosta voi harva estää. ”Joskus muutos vie pitkänkin ajan, mutta lopuksi kukaan ei enää edes muista, miten oli silloin ennen vanhaan.” Käytettävä kieli on yksi, joka muuttuu tuon tuosta. Sanoja tulee lisää ja samalla vanhoja poistuu. Kirjoitettu kieli uudistuu samoin kuin puhuttukin. Joskus muutos vie pitkänkin ajan, mutta lopuksi kukaan ei enää edes muista, miten oli silloin ennen vanhaan. Tiedetään ehkä vaan, että silloin joskus kaikki oli takuulla paremmin. Kukaan ei vaan muista, miten se oli paremmin. Kielenkäyttö muuttuu myös esimerkiksi lakitekstissä, mikä onkin herättänyt viime päivinä kovaakin polemiikkia. En jaksa ymmärtää, miten tätä älämölöä jatketaan asiasta toiseen ja naapurin kukkaruukkuunkin. Minun arkeeni ei vaikuta monikaan asia, vielä vähemmän se, mitä lakikirjaan on kirjattu. Mietin, onko sillä aidosti väliä, puhutaanko perhevapaauudistuksessa isästä ja äidistä? Eikö se riitä, että perheessä itse tiedetään ja etenkin määritellään, onko perheessä äiti, isä vai joku muu kombo? Tärkeintä on, että asiat toimivat ja kaikilla on hyvä olla. En ole kuullut sitäkään, että yhdenkään heterosuhteessa elävän parisuhde tai avioliitto olisi kariutunut tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen jälkeen. Tai jos on, en usko lakimuutoksen olleen siihen syy. Meillä kun on vaan tapana pahoittaa mieltämme asioista, joilla ei oikeasti ole mitään väliä meille itsellemme. Oletko huomannut, että monesti äläkän nostaa se taho, jota juttu ei laisinkaan koske? Miksi meillä on niin suuri tarve puuttua toisten elämään ja heidän tapoihinsa kahlata tämä ainutkertainen matka pääteasemalle? Voisimmeko ajatella, että jos asialla on aidosti merkitystä edes yhdelle ihmiselle tai perheelle, lakitekstin muuttamisellekin on perusteet. Toivoisin, että me ihmiset jaksaisimme keskittyä vain siihen itse asiaan – omaan elämäämme – eikä niihin lillukanvarsiin, jotka kelluvat ympärillämme.