Kirjailija Anneli Kanto tunnetaan suurten historiallisten romaanien ja suosittujen lastenkirjasarjojen kirjoittajana. Koska hän on kirjoittanut myös tietokirjoja, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia, ei ole oikeastaan mitään, mitä tämä tuottelias ja monitaitoinen kirjailija ei olisi kokeillut.
Yksi lajityyppi on tosin puuttunut, mutta nyt sekin aukko on paikattu. Haihtuneet on Kannon uuden Näkijä-dekkaritrilogian avaava romaani.
Pääroolissa meedio
Tarina alkaa Onnibussin sylkäistessä joukon matkalaisia pienen kirkonkylän marketin pysäkille. Luontevasti ja yksityiskohtaisesti Anneli Kanto maalaa lukijan silmien eteen esiin miljöön, johon dekkari sijoittuu. Tapahtumapaikka on kuvitteellinen maalaiskaupunki, jollaisia Suomen niemi on oikeastikin väärällään: parhaimman kukoistuksensa nähneitä paikkakuntia, josta suuri osa palveluista on jo kadonnut ja jättänyt asukkaat kyräilemään toisiaan ja vierailijoita.
Yhtä hienovaraisin yksityiskohdin kuin maiseman, Kanto kuvailee sarjansa keskushenkilön, selvänäkijä Nooran, jota ajaa pyyteetön kutsumus: ”Hänellä oli tehtävä ja se oli tehtävä, kun kerran henkivoimat niin vaativat.”
Noora on vuokrannut talon ja perustaa sinne meedion vastaanoton. Välittömästi hän saa marketin kassatytöstä työlleen puolestapuhujan. Näkijän lahjansa tulokas kertoo saaneensa lapsuuden onnettomuudessa. Lahjan toteuttaminen ei ole hänen oma valintansa.
Arvoitusromaani
Haihtuneet ei siis ole perinteinen salapoliisiromaani, eikä raaoilla veriteoilla mässäilevä kovaksi keitetty dekkari. Se leppoisaa cozy crimea ja arvoitusromaani, jossa lukija joutuu koko ajan miettimään myös sankarin motiiveja.
Kirkkojärvellä on kaksi järveä, joita yhdistää joki. Kylän asukkailla on useassa sukupolvessa ollut tasan kolme vaihtoehtoa: joko pyrkiä töihin kunnan palvelukseen, paikkakunnan suurimpaan työllistäjään maalitehtaaseen tai ryhtiä pienyrittäjäksi.
Kuten tällaisissa tapauksissa usein, paikkakuntalaiset hautovat hiljaa ahdistavia salaisuuksia. Kuusi vuotta aiemmin kylästä on kadonnut kolme ihmistä eli maalitehtaan omistaja, toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen sekä pian hänen jälkeensä kaksi nuorta tyttöä. Tytöt kuuluivat vielä erikoiseen uskonlahkoon nimeltä Veripuhtaat, jonka hierarkiassa ihmisiä sijoitellaan veriryhmän mukaan paremmuusjärjestykseen.
Miten liehuvahiuksisen, paikkakunnalla heti huomiota herättävä meedio kaiken tämän kanssa pärjää, ja onko arveluttavan elinkeinon valinneeseen naiseen itseensäkään uskominen?
Visuaalista kerrontaa
Anneli Kannon taituruus kirjailijana on hänen kyvyssään hyödyntää kaavamaisten kirjallisuudenlajien parhaita ominaisuuksia, mutta tarjota myös riittävästi omintakeisia yllätyksiä.
Kirjailijan journalistitausta näkyy lukijaystävällisissä lauseissa. Ilmaisu on tiivistä ja asiallista, siinä ei viljellä paatoksellisia ylisanoja, ei harrasteta monitulkintaisia lauserakenteita, eikä uuvuteta lukijaa oman oivalluksen tyhjentävillä adjektiiveilla.
Haihtuneissa näkyy myös Kannon pitkä kokemus näytelmäkirjailijana ja tv-käsikirjoittajana. Vahvalla draaman tajullaan ja taidolla hän rakentaa kohtauksia, jotka heijastavat lukijan verkkokalvoille suoraan kirjojen tapahtumat, paikat ja henkilöt, jopa perhealbumien valokuvat. Tämä visuaalisen kerronnan taito näkyi jo Kannon edellisessä menestysromaanissa Rottien pyhimys ja on varmasti yksi hänen kirjojensa suosion salaisuuksista.
Rikoskirjallisuus – niin kuin kirjallisuus yleensäkin – on laji, jossa kirjoittajan elämänkokemus antaa yleensä etumatkaa. Olkoonkin, että myös nuorilla vihaisilla miehillä ja naisilla on alalla vahva tarpeensa. Nyt näyttää pahasti siltä, että Anneli Kannosta on päälle 70-vuotiaana kypsymässä kaiken muun ohessa myös Agatha Christien veroinen rikosrouva.