Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti

Mielipide: Miksi hoitajaa saa lyödä?

Hoitohenkilöstö kohtaa tänä päivänä työssään yhä enemmän väkivaltaa. Vääntyneistä käsistä ja sormista sekä mustelmista on tullut hoitajille arkipäivää. Useimmiten väkivallan tai sen uhan aiheuttaja on asiakas. Erityisen paljon väkivaltaa koetaan mielenterveys- ja päihdetyössä sekä vanhustenhuollossa. Lähi- ja perushoitajaliitto SuPer teki 2016 kyselyn, johon vastasi yli 1 700 jäsentä, eli 75 prosenttia kyselyn saaneista. Vastanneista 72 prosenttia oli havainnut työpaikallaan väkivaltaa tai sen uhkaa viimeisen vuoden aikana. 61 prosenttia oli kokenut sitä itse ja 5 prosenttia koki sitä päivittäin. SuPerin tutkimusten mukaan väkivaltaa kokeneiden määrä on noussut 7 prosenttiyksikköä neljässä vuodessa. Samaan aikaan hoitotyön resursseja ja henkilömääriä on supistettu. Työturvallisuuslain 27 pykälän mukaan ”Työssä, johon liittyy ilmeinen väkivallan uhka, työ ja työolosuhteet on järjestettävä siten, että väkivallan uhka ja väkivaltatilanteet ehkäistään mahdollisuuksien mukaan ennakolta. Tällöin työpaikalla on oltava väkivallan torjumiseen tai rajoittamiseen tarvittavat asianmukaiset turvallisuusjärjestelyt tai -laitteet sekä mahdollisuus avun hälyttämiseen.” Hoitotyössä tämä toteutuu vain harvoin. Vaikka hoitajat toisivat huolensa esiin, pitää lähes poikkeuksetta tapahtua vähintään vakava uhkatilanne, ennen kuin asiaan reagoidaan. Hoitaja saattaa joutua kohtaamaan väkivaltaiseksi tiedetyn asiakkaan yksin ilman, että apua olisi lähellä tai helposti hälytettävissä. Lähin apu saattaa olla kymmenien kilometrien päässä. Väkivaltatilanteet vaativat aina jälkihoitoa. Silti 50 prosenttia hoitajista ei tiedä, onko työpaikalla järjestetty jälkihoitoa ja 30 prosenttia sanoo, ettei sitä ole järjestetty. 80 prosenttia väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneista ei siis ole saanut tarvitsemaansa jälkihoitoa. Omat kokemukseni usealta työnantajalta tukevat tätä havaintoa. On tullut vaikutelma, että todennäköisin jälkihoito on ilmoituksen päätyminen silppuriin. Valitettavan yleistä jälkihoitoa on tilanteen vähättely, vaikeneminen tai hoitajan syyllistäminen. Tästä seuraa tilanne, jossa väkivalta- ja uhkatilanteista raportoidaan vain vakavimmat, jäävuoren huippu. Pelkäävätkö palveluiden järjestäjät maineensa puolesta tai, että henkilöstöä jouduttaisiin lisäämään, jos totuus väkivallan määrästä paljastuisi? Toki ammattitaitoinen hoitaja pystyy toiminnallaan ehkäisemään monia tilanteita, mutta aina se ei ole mahdollista. Se, että tilanteisiin ja uhkiin ei puututa ajoissa ja ennaltaehkäisevästi, johtaa usein inhimilliseen tragediaan, josta kärsivät kaikki osapuolet. Vähättelyllä ei ole voittajaa. Väkivallasta kertova hoitaja saa usein kuulla asian olevan ammatinvalintakysymys. Ei ole! Väkivallan uhrina oleminen ei kuulu kenenkään työnkuvaan. Turpaansaanti ei ole työetu. Suomen perustuslain 7 pykälän mukaan ”Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.” Eikö tämän pitäisi koskea myös niitä, jotka työkseen auttavat muita ihmisiä?